Kolumni: Saako teitä sinutella?

Olisiko teillä hetki aikaa, kysyy ikäiseni liittymämyyjä kaupan käytävällä. Mietin nopeasti mielessäni, että luuleekohan hän minun kuuluvan takanani kulkevaan isompaan seurueeseen? Ei luule. Hänhän teitittelee!

Teitittely tuntuu kokeneen viime vuosina pientä renesanssia viime vuosina. Sitä kuulee nuorempien työntekijöiden suusta paitsi myyntitilanteissa, myös ravintoloissa ja kahviloiden tiskeillä.

Oikeastihan teitittely on meille suomalaisille pirun vaikea laji. Se ei tule keneltäkään selkärangasta, toisin kuin vaikkapa keskieurooppalaisilta. Ja vaikka teitittelyn saisikin sujumaan kieliopillisesti moitteitta, osa saattaa pahoittaa siitä mielensä. Yritäppä siinä sitten olla kohtelias ja myydä kupillinen kahvia. Pieleen menee varmasti.

Suomi elää teitittelykulttuurissa kahden ääripään välissä. Ruotsissa ketään ei teititellä. Eikä saakkaan, sillä kansankodissa kaikki ovat puheiden tasolla tasa-arvoisia. Saksassa ja Ranskassa iäkkäämpi väki taas pahastuu oikeasti, jos nuoremmat eivät muista oikeita kohteliaisuusmuotoja. Muistan edelleen elävästi sen schöningeniläisen opettajan ilmeen, jota unohdin teititellä lukioajan opiskeluvaihdossa Saksassa. Mikä röyhkeä nulikka, hän varmasti ajatteli mielessään.

Ketä sitten tästä suomalaisten vaikeasta suhteesta teitittelyyn voi oikein syyttää? Oikeastaan itseämme. Täällä ei olla koskaan osattu päättää sitä, mitä teitittelyn kanssa pitäisi oikein tehdä. Ruotsissa sinuttelu löi kunnolla läpi 1960-luvun lopulla. Ranskassakin sitä yritettiin, mutta se ei koskaan yleistynyt. Suomi jäi keikkumaan välimaastoon, kuten sillä on yleensäkin ollut tapana asiassa kuin asiassa. Täällä sinuttelu yleistyi, mutta teitittely jäi pyörimään jaloissa. Uudelle sukupolvelle ei koskaan viitsitty koskaan takoa päähän teitittelyn täsmällisiä kielioppisääntöjä.

Ehkä me suomalaiset voisimme lopultakin päättää mitä me teemme tämän teitittelyasian kanssa. Järjestetään asiasta vaikka kansanäänestys. Jos kansa kannattaa sinuttelua, niin sitten mennään kerralla Ruotsin malliin.

Jos taas teitittely päätetään ottaa viralliseen käyttöön, niin sitten ryhdytään teitittelemään kunnolla. Sen jälkeen kukaan ei saa pahoittaa mieltään siitä, jos häntä teititellään. Ei, vaikka tuntisi olonsa kuinka nuorekkaaksi tahansa. Teitittelylle voitaisiin laittaa vaikka ikärajat. Jos sinunkauppoja ei ole tehty, silloin ketään alle 10 vuotta nuorempia ei saisi sinutella.

Tai sitten jatketaan samaan malliin kuin tähänkin asti. Ehkä hyväksi säännöksi sopii vanha media-alan sääntö: lähtökohtaisesti kaikkia muita paitsi eläimiä ja urheilijoita on teititeltävä.

5 kommenttia aiheesta “Kolumni: Saako teitä sinutella?

  • 25.10.2018 at 19:51
    Permalink

    Olen jo seitsemänkymppinen ja minua suunnattomasti ärsyttävät nuoret puhelinmyyjät, jotka kysyvät ensimmäisenä, onko Anneli puhelimessa, ikäänkuin soittaja olisi minulle tuttu henkilö. jos myönnän, myyjä jatkaa tekopirteästi: Anneli meillä on nyt sinulle sellainen ja sellainen tarjous. Ei mitään kunnioitusta. tuntemattoman sinuttelu tuntuu siltä, kuin tuo täysin tuntematon ihminen olisi työntynyt minun kotiini, minun reviirilleni. vaikka pidänkin ihmisistä, haluan itse valita, ketä päästän lähelleni. Tuttujen sinuttelu käy minulle kyllä, vaikka olisivatkin nuorempia.

    Reply
  • 25.10.2018 at 21:46
    Permalink

    En kaipaa sinuttelua siksi että se olisi mutkattomampaa, mutta joskus teitittely tympäisee. Eli silloin, kun sillä halutaan osoittaa ylemmyyttä ja luoda etäisyyttä. Ikään kuin sosiaalisesti alempiarvoiseen. Tällaista vainutessani olen yleensä todennut että emme ole intissä.

    Reply
  • 25.10.2018 at 23:23
    Permalink

    Minua saa ja pitääkin sinutella kaikki. Esim kaupan nuori kassa kun sinuttelee minua 70 vuotista ukkoa mulle tulee hyvä mieli kun nuori käsittelee minua kuin vertaistaan.

    Reply
  • 27.10.2018 at 10:33
    Permalink

    Meikäläisestä on aika yhdentekevää tuleeko teititellyjksi vai sinutelluksi…Tuttujen parissahan teitittely tuntuu oudolta. Toisaalta teitittely tuntemattoman taholta, etenkin jos tämä on nuorempi, on osoitus hienostuneisuudesta puhuttelun kulttuurissa.

    Toisaalta varsinkin eteläisessä Suomessa ja etenkin pääkaupunkiseudulla on leviämässä erinäisten ammattien, esim, kaupan myyjien parissa vanha perinteinen kolmannessa persoonassa käytetty puhuttelutapa herra / rouva, – Elektroniikkakaupan myyjä voi sanoa: Rouvalle voisi sopia tällainen puhelin; Herran kannattaisi ostaa isompi mikrokortti. Tällaista puhuttelua tuntuvat käyttävän enimmäkseen nuorehkot mieshenkilöt suhteessa vanhempaan henkilöön. Tosin MÄntyharjulla meikäläinen ei ole tällaista (vielä) tavannut Todettakoon että samantapainen kolmannen persoonan herra / rouva -puhuttelutapa on käytössä puolan kielessä.

    Onhan merillä perinteisesti ollut myös ammattin perustuva puhuttelu kolmannessa persoonassa: Saako rovastille olla vielä kahvia? Emännälle sopii tuo turkki hyvin. Voi käyttää nimeäkin puhuttelun muodossa: Voisiko Tiina käydä kaupassa? Onpan käytetty puhutteluna yksikön kolmannen persoonan pronominiakin: Oliko Hän (iso alkukirjain merkkinä puhuttelusta) eilen kirkossa

    Siltä tuntuu että tämän kansan parissa on kautta aikain vierastettu teitittelyä, ehkä lähinnä hienosteluna. Viime vuosikymmenten aikana levinnyt laajamittainen sinuttelu – käytännössä siis teitittelyn häipyminen – on selvästikin tullut meille Ruotsista.

    Reply
  • 8.11.2018 at 01:24
    Permalink

    Yksi puhuttelumuoto on käsittelemättä, ase koskee varttuneempaa terveydenhoitoväkä. Oikein sydäntä vihloo kun kuulee kysyttävän

    Huomenta, kuinkas ME voimme tänään? Tulikos MEILTÄ kakka?

    Reply

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Viikon kysymys

Kiinnostavatko seurakuntavaalit?

Näytä tulokset

Loading ... Loading ...