0

Kolumni: Dementikko palaa menneisyyteen – pitäisikö meidän pitää hänet siellä?

Ensimmäinen kerta oli pysäyttävin. Olin pikkupoika, kun tajusin, ettei rakas lähisukulaiseni ole enää tässä maailmassa. Fyysisesti hän toki oli, mutta mieli laukkasi omissa sfääreissään. Erityisesti menneisyydessä. Lääkärit kertoivat, että kyse on dementiasta.

Lapsen näkökulmasta dementiaa sairastavan läheisen kohtaaminen on hämmentävää. Tutusta ihmisestä tulee yhtäkkiä toisenlainen ja elämä muistisairaan ympärillä muuttuu kertaheitolla näytelmäksi. Se millaisia vuorosanoja ihmiset dementikolle lausuvat, riippuu sillä hetkellä valllalla olevasta tavasta. Kaikki tämä tuli mieleeni lukiessani The New Yorkerin erinomaista artikkelia aiheesta.

Kuten artikkelista käy ilmi, Yhdysvalloissa monissa muistisairaiden hoitokodeissa uskotaan, että muuttuneeseen tilanteeseen kannattaa vain mukautua. Siellä osa hoitokodeista on rakentanut asukkailleen jopa kokonaisia lavastekaupunkeja.

Esimerkiksi Ohiossa sijaitsevan Chagrin Valleyn muistisairaiden hoivakodin isoin huone on lavastettu vanhanaikaisen pikkukaupungin pääkaduksi. Kadun yläpuolella keikkuu tekotaivas, jossa on pilviä. Pääkadun varrella sijaitsevat asukashuoneet on naamioitu kukin omiksi taloikseen. Illan tullen ”taivas” pimenee ja ”talojen” kuisteille syttyvät lamput.

Joistain muistisairaiden hoivakodeista saattaa löytyä myös ”bussipysäkkejä” tai ”kauppoja”, jonne asukkaat voivat mennä tarvittaessa asioille. Itse asiassa yhdessä hoivakodissa on jopa bussi, jonka ikkunoina ovat televisiot. Näissä ”ikkunoissa” pyörii video ohi vilisevästä maisemasta.

Kaikki lavasteet perustuvat ajatukseen, että mukautumalla muistisairaan maailmaan ihmiset saavat elää loppuun saakka ihmisarvoista elämää. Kuvitelkaapa tilanne: Nainen kysyy hoitajalta päivittäin miehensä perään, jonka kuoleman hän on unohtanut. Pitäisikö hoitajan kertoa naiselle totuus miehen kuolemasta uudestaan ja uudestaan, päivästä toiseen? Onko oikein, että mies kuolee naisen mielessä joka päivä hänen elämänsä loppuun saakka? Vai pitäisikö hänelle vain kertoa, että hän on töissä ja tulee päivän päätteksi?

Mutta entäpä jos käännetään asia päälaelleen. Oikeastihan muistisairaudet eivät ole joko tai -asioita, vaan ne etenevät hitaasti ja salakavalasti. Missä vaiheessa ihmiselle valehtelusta tulee hyve? Ensimmäisen unohduksen jälkeen? Toisen vai kolmannen?

Periaattessa valehtelussa on kyse myös ihmisarvosta ja kunnoituksesta. Eikö jokaisella ihmisellä ole lopulta oikeus siihen, etteivät ihmiset ympärillä huijaa häntä? Sitä paitsi moni dementikko kyllä tajuaa, että hänelle valehdellaan.

Muistan lapsuudesta elävästi sen, kun lähisukulaiseni luuli omaa vaimoaan äidikseen. Se on sinänsä dementikoille hyvin tavallista. Mutta kuka puoliso pystyy siinä tilanteessa valehtelemaan?

Viikon kysymys

Sorry, there are no polls available at the moment.