0

Tehometsätaloutta arvosteleva Raimo Ulmanen ja metsänhoitoyhdistyksen Suvi Kokkola kohtasivat – hakatakko vai eikö hakata, siinäpä pulma

Pitäjänuutiset kutsui pertunmaalaisen luonnonsuojelutoimija Raimo Ulmasen ja metsänhoitoyhdistys Mänty-Saimaan toiminnanjohtaja Suvi Kokkolan keskustelemaan siitä, miten metsiämme pitäisi hoitaa.
Keskustelu käytiin Mäntyharjun Pappilanniemen ulkoilureitillä
Reitti Pyhäveden rantaan laavulle kiemurtelee kuusivaltaisessa harjumaastossa. Metsä näyttää toimittajan silmään melko hauskalta luonnontilaiselta kuusikolta.
– Kyllä täällä istutusrivit voi vielä havaita, sanoo Ulmanen.
Tasaikäisten kuusien paikalla voi hahmottaa vuosikymmenien takaisen taimirivistöt. Istutuksen säännöllisyyttä ovat luonto ja metsänhoito harventaneet.
– Aikaisemmin taimet oli tapana istuttaa säännöllisiin riveihin, Kokkola toteaa.

Moni muukin asia suomalaisessa metsänhoidossa on muuttunut, siitä Ulmanen ja Kokkola ovat ainakin yhtä mieltä. Hakkuuaukot ovat pienempiä ja metsä saa aikaisempaa useammin uudistua luontaisesti.

Ulmanen on eläkkeellä oleva metsänhoidonneuvoja, joka teki työuransa Metsäkeskuksessa etupäässä Pertunmaan alueella.
Ulmanen arvostelee julkisuudessa nykyisiä metsähoitotapoja ja tehometsätaloutta. Kokkola valmistui vuonna 2004 metsänhoitajaksi, ja on ollut vuodesta 2014 toiminnanjohtajana Mänty-Saimaassa, jonka alue muodostuu Mäntyharjusta, Savitaipaleesta, Ristiinasta ja Suomenniemestä.

Ulmanen kaipaisi Pappilanniemelle ja moneen muuhunkin metsään suurempaa vaihtelua ja eri-ikäisiä puita.
Pyhäveden rantaan laavulle saavuttuamme kysyn kaksikolta jatkuvasta kasvatukseen, joka on ollut laillista vuodesta 2014 saakka.
– Ei se aikaisemminkaan ollut kiellettyä. Kun tein metsätaloussuunnitelmia, saatoin ehdottaa jatkuvan kasvatuksen mukaisia toimia: yläharvennuksia ja poimintahakkuita, Ulmanen kertoo.

Jatkuvassa kasvatuksessa metsää ei kasvateta yhtenä tasaikäisenä puusukupolvena. Metsiköissä on monen ikäistä puustoa, joista poistetaan osa kerrallaan. Avohakkuuta, istuksia eikä muokkauksia tehdä ja metsä säilyy peitteisenä.

Avohakkuisiin ja uudistusistutuksiin perustuvan tehometsätalouden seurauksena metsistä suuresta osasta metsistä on tullut tasa-ikäisiä ja siirtyminen jatkuvaan kasvatukseen saattaakin tuottaa sen vuoksi ongelmia. Ulmanen korostaa, ettei kysymys ole ensisijaisesti kauneusarvoista.
– Jatkuva kasvatus vahvistaa luonnon monimuotoisuutta.

Jatkuvaan kasvatukseen voisi siirtyä nopeammin ja useammissa metsiköissä. Syynä muutoksen verkkaisuuteen hän näkee suurelta osin metsäalan ammattilaisten ja organisaatioiden asenteet.
– Tiedän tapauksia, joissa omistaja on toivonut jatkuvaan kasvatukseen siirtymistä, mutta metsätaloussuunnitelman laatinut ammattilainen on pitänyt kyseistä metsää siihen sopimattomana. Kun sitten käyn maastossa, en huomaa mitään syytä, miksi se ei soveltuisi jatkuvaan kasvatukseen.

Kokkola epäilee, ettei Ulmasen näkemys vastaa tämän päivän tilannetta. Tai ainakaan se ei vastaa tilannetta Mänty-Saimaan alueella, jonka tilanteen Kokkola parhaiten tietää.

Mänty-Saimaa suunnittelee ja osin toteuttaa vuosittain noin 50 hehtaaria jatkuvan kasvatuksen hakkuita. Jos määrää verrataan mhy:n suunnittelemiin uudistushakkuisiin, jatkuvan kasvtuksen opein käsitellään noin viisi prosenttia tästä alasta. Valtakunnallisesti jatkuvan kasvatuksen hakkuita uuistushakkuista oli viime vuonna noin kaksi prosenttia. Mhyn:n alueella on yksityismetsiä noin 160 000 hehtaaria.

Millaiset olisivat laajamittaiseen jatkuvaan kasvatukseen siirtymisen työllisyysvaikutukset? Eivät välttämättä kovin suuret, arvioivat Ulmanen ja Kokkola.
Jotkut työt vähenisivät, ja toisia tulisi tilalle.

Motoja ja niiden kuljettajia tarvittaisiin enemmän, mutta metsureiden määrä vähenisi ainakin uudistustöissä. Taimikasvatutusta eikä siemenviljelyksiä tarvittaisi nykyiseen tapaan.
– Jatkuvassa kasvatuksessa riskinä on se, että puiden perimä pääsee huononemaan, sillä sukuaan jatkavat tällöin myös heikot puut, Kokkola sanoo.
Ulmasen mukaan saha- ja puusepänteollisuus hyötyisivät hitaammin kasvaneista tiukkasyisemmistä puista.

Kokkonen myöntää tämän, mutta muistuttaa, että hitaasti kasvaneiden puiden kierous saattaa toisaalta aiheuttaa sahoilla ongelmia.
Suurimpana menettäjänä olisi kuitupuuta käyttävä teollisuus, koska pieniläpimittaista puuta kertyisi nykyistä vähemmän. Lisäksi poimintahakkuut ovat hitaampia korjata kuin avo- ja siemenpuuhakkuut, joten korjuukulut ovat kovemmat.
–  Ehkä taloudellista tulosta haettaisiin silloin koneyrittäjien selkänahasta, Kokkola epäilee.
– Täytyy myös muistaa, että Suomen metsäteollisuus on investoinut viime vuosina paljon myös harvennuspuuhun perustuvaan toimintaan ja että pieniläpimittaista puuta käytetään myös muuhuin kuin sellun tekoon. Puulla voidaan korvata muun muassa muovia ja öljyä.

Metsänomistaja ei saa jatkuvassa kasvatuksessa avohakkuiden tapaisia suuria kertatuloja, vaan metsätulo jaksottuu pitemmälle aikavälille. Kokkola muistuttaa, että jatkuvasta kasvatuksesta ei ole vielä tarpeeksi tutkimusta. Metsänhoitoyhdistykset haluavat perustaa suunnitelmansa ja suosituksensa tutkittuun tietoon.
– Mutta jos ei kokeilla tarpeeksi, miten tietoa kertyy? Ulmanen ihmettelee.

Yksi suuri ero Ulmasen ja Kokkolan käsityksissä on kestävien hakkuiden määrissä.
Ulmanen muistuttaa painokkaasti ilmastonäkökulmasta. Hakkuumääriä ei pidä nykyisestään kasvattaa, vaan puiden ja metsämaan hiilinielua pitäisi kasvattaa. Näin Suomi voisi päästä hiilineutraaliksi vuoteen 2050 mennessä.
– Mutta maailma jatkuu vuoden 2050 jälkeenkin. Mitä sen jälkeen? Kokkola kysyy.

Kokkola viittaa siihen, etteivät Suomenkaan metsät voi loputtomiin varastoida hiiltä. Jossain vaiheessa niihinkin varastoitunut hiili vapautuu ilmakehään. Ja yhteyttämistäkin pitää tapahtua, jotta hiiltä sitoutuu. Se edellyttää kasvavia metsiä.

Kokkola luottaa Luonnonvarakeskus Luken arvioihin kestävistä hakkuumääristä. Niiden mukaan hakkuita voi lisätä, koska metsät kasvavat aikaisempaa nopeammin.
– Tästä olemme selkeästi eri mieltä, Ulmanen sanoo.
– Suomen pitäisi kansainvälisesti toimia aktiivisemmin, ja vaatia muita maita tekemään osansa. Suomella olisi myös alan tietotaitoa, Kokkola sanoo.

Kokkolan ja Ulmasen vuoropuhelu käy vilkkaasti Pyhäveden laavulta palatessa. Yksi yhteinen näkemys löytyy siitä, että metsäojituksessa Suomi teki suuria virheitä 60- ja 70-luvuilla
– Kunnostusojituksiakaan ei meidän alueella kovin paljon tehdä. Suometsissä on toimittava tarkasti ja siellä on pidettävä sopiva veden pinnan taso. Jos hakkuun jälkeen vedenpinta kohoaa liian lähelle pintaa, suomaasta alkaa nousta metaania, joka on paljon hiilidioksidia pahempi kasvihuonekaasu, Kokkola sanoo.

Kokkolan ja Ulmanen löytävät vajaan parin tunnin aikana paljon yhteisiä asiantuntijatuttuja. Samoin monet artikkelit ja tutkimukset ovat kummallekin tuttuja.
Kokkola sanoo, että metsäkeskustelu on trendikästä, mutta myös toivottaa:
– Tahallaan ei pitäisi luoda vastakkainasetteluja.

Kommentteja aiheesta “Tehometsätaloutta arvosteleva Raimo Ulmanen ja metsänhoitoyhdistyksen Suvi Kokkola kohtasivat – hakatakko vai eikö hakata, siinäpä pulma

  • 16.9.2019 at 17:13
    Permalink

    Tätä oli ilo lukea. Pitäjänuutiset voisi perustaa artikkelisarjan tuomaan esiin mielenkiintoisia seikkoja joko vastakkaisista näkökulmista tai eräänlaisia ”yksimielisyyden” foorumeita, joissa tuodaan esiin näkökulmia asioihin, joita ei arjen pyörteissä tai digimaailmaan uppoutumisen johdosta ehdi ajattelemaan?

Comments are closed.

Viikon kysymys

Sorry, there are no polls available at the moment.